VAUVAT KONTTAAVAT ENNEN KÄVELEMÄÄN OPETTELUA, MINÄ ENNEN JUOKSEMAAN OPETTELUA

Uusin harrastukseni ratsastus (olin siis tässä vaiheessa ollut hevosen  selässä tasan kaksi kertaa) sai minut tutkimaan tarkemmin kirjoista mitä  hevosessa tapahtuu eri askellajien aikana. Miten se käyttää jalkojaan käynnissä,  ravissa ja laukassa? Kiinnostavaa oli myös se, miten hevonen niin sanotusti  "kootaan", jolloin mm. sen takajalat (mikäli olen oikein ymmärtänyt) tuleva  enemmän hevosen alle. 

Mielenkiintoista luettavaa, joka sai minut kirjaimellisesti kontilleni.  Tarkoitukseni oli nimittäin käytännössä (siis omassa kehossani) saada tuntuma  noihin eri askellajeihin, jotta paremmin ymmärtäisin mitä allani olevassa  hevosessa tapahtuu kun ratsastan. Niinpä siis aloin kontata. Vasen jalka
ponnistaa maasta, oikea jalka ja vasen käsi liikkuvat ja lopuksi oikea käsi… ja  sitä rataa. 

Sitten muistin miten opettajani Karen opetti konttaamaan siten, että paino on  hieman enemmän "takajaloilla". Annoin sen tapahtua ja samassa huomasin miten  jalat alkoivat todella toimia kuin moottorit jotka voimalla työnsivät koko muuta
kehoani eteenpäin. Konttasin siis kuin hevonen kun se askeltaa kootusti! Kun  tähän yhdistyi Alexander-tekniikan johtoajatus niskan ja kaulan vapaudesta ja  selkärangan pitenemisestä, konttaaminen oli uskomattoman vaivatonta ja kevyttä. 
 
No, oppimastani konttaustaidosta sinänsä ei tietysti ole juurikaan hyötyä  aikuisen ihmisen elämässä, mutta se johdattikin minut taas uudenlaiseen  oivallukseen.

Rakastan kävelemistä, mutta en ole koskaan pitänyt juoksemisesta. Olen  kokenut sen epämiellyttävänä pomppimisena. Opiskeluaikoina toki harjoiteltiin  erilaista, ns. paljasjalkajuoksua, jossa polvi johtaa ja alas tullaan päkiöille,
ei kantapäille. Jotain minulta jäi varmaan oivaltamatta, sillä en oikein päässyt juoksemisen makuun silloinkaan. Aina välillä on tullut kokeiltua, mutta jotenkin  se ei vaan ole tuntunut hyvältä. Olenkin hiljaa mielessäni päättänyt, että  juoksu ei ole minua varten.

Muutama päivä tuon konttausepisodin jälkeen lähdin taas tutulle  kävelylenkilleni. Kävely tuntui heti alussa jotenkin erilaiselta kuin ennen -  kevyemmältä ja sujuvammalta. Yhtäkkiä minulle tuli kova tarve juosta. Mitä  kummaa, minä haluan juosta? Eipä siinä muu auttanut kuin vaihtaa  kiltisti askellajia. Jaloissani olivat ns. paljasjalkalenkkarit ja juoksin
tuolla jonkun tonttujuoksuksikin nimittämällä tyylillä, jossa askel on melko  lyhyt ja jalka tulee maahan päkiä edellä, eikä kantapää juurikaan kosketa maata. 
 
En tiedä mitä oli tapahtunut, mutta ensi kertaa elämässäni nautin  juoksemisesta. Se tuntui kevyeltä ja luonnolliselta. Juoksin muutaman  minuutin pätkiä ja vaihdoin välillä kävelyvauhtiin. Sain uudelleen saman  kokemuksen kuin kontatessani "kootusti". Jalat todella olivat kuin moottorit,
jotka kuljettivat vartaloani eteenpäin. Ne olivat koko ajan "allani". En työntänyt ylävartaloani, rintakehääni, enkä päätäni eteenpäin, vaan koko kehoni  suuntautui ylöspäin. Tuntuma siitä säilyi myös kävellessä ja jalat tuntuivat  rullaavan allani. 

Tuskin minusta edelleenkään tulee himojuoksijaa, mutta oli hauska havaita,  miten sain lopultakin kokea juoksemisen ilon konttaamisen kautta! Omaa liikkumistaan ja kehonkäyttöään tutkiessa kannattaakin olla ennakkoluuloton ja  unohtaa turha vakavuus. 

Tarinasta voinee tehdä senkin johtopäätöksen, että kehomme tarvitsee  uudenlaisia kokemuksia oppiakseen vastaavasti uudenlaisia ja kevyempiä  tapoja liikkua.  Alexander-tekniikan opettajan opastamana on mahdollisuus saada  noita uudenlaisia kokemuksia. Tervetuloa kokeilemaan!

Vasemmanpuoleinen kuva kertoo hyvin, mitä tapahtuu tavallisen juoksun aikana, jolloin jalka tulee kantapää edellä maahan. Nivelet tärähtävät iskun voimasta ja juoksu rasittaa niitä. Oikeanpuoleinen esimerkki kuvaa tilannetta jossa jalat (ja koko keho) ovat vapaat. Silloin jalkaterät pääsevät maahantulossa joustamaan ensin alas ja sen jälkeen taas ylös. Toisin sanoen keho muuntaakin maahantulon energiaksi, jolloin juoksu kevenee huomattavasti, eikä rasita niveliä.