EI-JÄNNITTÄMISEN ELI INHIBOINNIN SIETÄMÄTÖN VAIKEUS

Sanakirjojen mukaan sana inhibitio tarkoittaa suomeksi estämistä. Alexander-tekniikan opettajat puhuvat yleisesti ei-tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Suomenkielessä ei siis oikein löydy hyvää vastinetta sanalle inhibitio. Ainakaan siinä tarkoituksessa, kuin Alexander-tekniikassa sitä käytetään.  Sana ”estäminen” mieltyy tekemisen kautta. Ja sitähän me emme halua. Samoin on ”ei-tekemisen” tai ”tekemättä jättämisen” kanssa.

Mitä me sitten haluamme kun niin sanotusti inhiboimme? Haluamme jännityksen lakkaavan. Onko lihas silloin sitten täysin veltto? Ei, sillä lihaksessa on aina pieni tonus, jännite. Se on elävän lihaksen ominaisuus. Ilman sitä kehomme ei pysyisi kasassa ja jäsenemme heiluisivat holtittomasti sinne tänne. Siksi haluamme nimenomaan vain tarpeettoman lihasjännityksen poistuvan. Emme ole hakemassa rentoutta, vaan lihaksen vapautta liikkua silloin kun se on tarpeen. Emme pysty aina, varsinkaan aktiviteetin aikana itse edes määrittelemään mitä lihaksia, lihaksen osaa tai kuinka paljon sitä tulisi käyttää. Mutta kehomme tietää! Siksi meidän on inhiboinnilla opeteltava jättämään kehomme rauhaan, jotta se voi toimia luonnollisesti.

Jos inhiboidessamme ajattelemme sanoja estäminen tai ei-tekeminen, on vaarana, että sitä itse tajuamatta yritämme tehdä inhibointia. Asiaa hankaloittaa vielä suuntaamisen ajattelu. Asiaa tuntemattomille kerrottakoon lyhyesti, että suuntaamisessa annamme kehollemme/lihaksillemme viestejä pidentyä. Usein käy niin, että vaikka inhibointi ensin sujuisikin, se kuitenkin unohtuu välittömästi kun suuntaamme. Yritämme huomaamattamme pidentää itseämme tekemällä jotain. Haluamme vain niin kovasti saada aikaan jonkin tuntemuksen jonka voisimme mieltää pitenemiseksi. Mieli ei tunnu hyväksyvän sitä, että jännittämätön ja pitenevässä tilassa oleva lihas ei oikeastaan tunnu ollenkaan.  Kun jäykkyys ja raskaus ovat poissa kehosta, mielemme haluaa määritellä sen tunteeksi jostakin, kun se todellisuudessa on jonkin tuntemuksen (=jännityksen) poissaoloa. Niinpä pyrimme tuota tunnetta kohti tekemällä jotain. Emme oikein ole tottuneet ajatukseen, että jotain voi saavuttaa tekemättä mitään.

Yritämme usein myös vaikuttaa mielellämme suoraan lihakseen käskemällä sitä olemaan jännittämättä. Se ei kuitenkaan voi onnistua, koska aivot ovat se komentokeskus, joka määrää mitä lihaksissa tapahtuu.  Kun siis yritämme vaikuttaa suoraan jännittyneeseen lihakseen, tapahtuukin usein juuri päinvastoin kuin halusimme. Lihas jännittyy entisestään.

Mikä sitten avuksi?

Meidän pitää antaa aivoillemme  pyyntö lihasjännityksen poistamisesta. Silloin tuo uusi pyyntö kulkeutuu lihaksiin asianmukaisesti hermoratoja pitkin. Olen huomannut, että inhiboinnin haastavuutta helpottaa, jos ajatteleekin ensin, että antaa koko kehon hermojärjestelmän rauhoittua. Sitä ei mielemme edes yritä tehdä väkisin. Ilmeisesti koska ”hermosto” on liian abstrakti ja laaja käsite sille. Suosittelen kaikille kokeilemista!

Uusi ajatus ja sen tuoma uusi tapa liikkua, myös luo uusia hermoratoja. Ottaa kuitenkin aikansa, ennen kuin vanhat hermoradat surkastuvat pois käytöstä. Se vaatii uuden ajattelutavan toistoa uudestaan ja uudestaan. Kun vanha tapa poistuu uuden tieltä, inhiboinnin tarvekin vähenee. Lopulta inhiboinnista itsestään tulee tapa – hyvä sellainen.