Juhannuksena tein hyvän ystäväni kanssa pyöräretken Savojärvelle, joka on 40 km:n päässä Turusta. Jotta olisin kovassa vastatuulessa kyennyt pysymään vahvemman ja parempikuntoisemman ystäväni vauhdissa, minun oli luovuttava  tavastani reagoida esimerkiksi vastatuuleen ja ylämäkeen. Samoista tavoista, joita huomaan olevan lähes kaikilla pyöräilijöillä. Alamme puskea ylävartaloamme eteenpäin ja painaa sitä polkemisen tahdissa alas ja ylös - ikäänkuin se muka auttaisi polkemista tai tekisi siitä tehokkaampaa. Samalla useimmiten työnnämme päätä taaksepäin, jolloin kaula jännittyy. Kaikki tämä saa aikaan ylävartalon ja käsien kokonaisvaltaisen jännittymisen, jolloin hengitys ei enää voi olla vapaata. Tämän puolestaan saa aikaan sen, että koko keho lakkaa toimimasta tehokkaasti ja on käyttettävä tarpeettoman paljon energiaa sekä polkemiseen, että hengittämiseen! 

Ennen kuin voin luopua tavastani reagoida yllämainitulla tavalla kehollisesti, minun oli luovuttava tavastani reagoida mentaalisesti. Päästettävä irti ajatuksesta tai uskomisesta ajatukseen,  että "on rankkaa polkea vastatuuleen ja ylämäkeen!" Vasta sen jälkeen olin valmis päästämään irti kehollisesta reaktiostani.

Tätä kaikkea havainnoidessani tunsin valtavaa kiitollisuutta ja riemua Alexander-tekniikasta. Ei tarvitse kuitenkaan lähteä polkemaan kymmeniä kilometrejä voidakseen harjoittaa tuota irtipäästämistä tavoistaan reagoida. Kyllä jokaisen elämä tarjoaa siihen päivittäin lukuisia tilanteita, jos vain on avoin ne huomaamaan.

En väitä, että Alexander-tekniikka olisi ainoa asia joka johtaa hyvään oloon, mutta se on yksi olennaisimmista. Vertaisin sitä ruokaan joka on yhtäaikaa sekä hyvää, että terveellistä. Mutta - ennen kuin voin kokea ruuan hyödyn ja maun, minun on nähtävä se vaiva, että vien tuon ruoan suuhuni.

Samoin minun on itse käytettävä Alexander-tekniikkaa, jotta se mitä kehollani teen, olisi samanaikaisesti kevyttä ja voimakasta.

Terveisin,
Marja

Aion nyt yrittää mahdotonta.

Alexander-tekniikan opettajien piireissä nimittäin "tiedetään" yleisesti, ettei tekniikkaa pysty oppimaan lukemalla. Sitä mantraa olen itsekin toistanut. Haluan nyt kuitenkin tutkia onko asia todella täysin totta.  

Tämän kurssin tarkoitus ei ole olla kaiken kattava sukellus tekniikkaan, vaan pikemminkin maistiainen siitä, mistä tekniikan harjoittamisessa on kysymys. Tätä kautta kynnys tunneille tulemiselle voi mataloitua ja toisaalta motivaatiosi tekniikan oppimisen suhteen saattaa jopa lisääntyä.

Aloitan tämän kirjekurssin siitä, mikä minusta on käytännöllisin ja tarkoituksenmukaisin lähtökohta perehtymisessä tekniikkaan - eli tulemista tietoiseksi erilaisista aistimuksista.

Missä tahansa nyt oletkin, todennäköisesti istut tätä lukiessasi. Pyydänkin sinua nyt, että mitään tekemätttä tai yrittämättä vain annat tietoisuuden tuolilla olevasta takapuolestasi tulla tajuntaasi. Jos istumisen sijaan makaat esimerkiksi sohvalla, tule tietoiseksi sohvaa vasten painautuvasta selästäsi. Tai jos seisot, tule tietoiseksi jalkapohjistasi. Huomaa siis, että sinun ei tarvitse varsinaisesti tehdä mitään, etkä ole luomassa uutta tuntemusta, vaan sinä ikäänkuin avaudut kehossasi jo olevalle aistimukselle.  Ei muuta. Ole kuitenkin samanaikaisesti tietoinen ympärilläsi olevasta tilasta ja sen tapahtumista. Väreistä, äänistä, tuoksuista, liikkeistä. Huomaa, että kaikki aistiärsykkeet tulevat sinua kohti. Sinun ei tarvitse ponnistella millään lailla asian tapahtumiseksi. Ole myös tietoinen tilasta ympärilläsi. Varsinkin takanasi, yläpuolellasi ja sivuillasi.

Meitä ihmisiä on tunnetusti kahta tyyppiä. Toisten tietoisuus näyttää suuntautuvan  helpommin ulospäin ja toisten helpommin sisäänpäin. Tosiasia kuitenkin on, että kummankaan suunnan ei ole hyvä dominoida ja siksi meidän on hyvä harjoitella meille ei-niin-luontaista-suuntaa.

Oletpa sitten ulos- tai sisäänpäin suuntautuva tyyppi, huomaa että tuo tietoisuuden suuntautuminen kuitenkin  tapahtuu aina sinun kehosi sisällä, ei sen ulkopuolella, vaikka se suuntautuisikin ulospäin.

Olemme usein, varsinkin toisten seurassa tietoisia siitä, miltä näytämme ulkoisesti. Nyt on kuitenkin tarkoitus tulla kehosta tietoiseksi sen sisällä. Ole siis avoin kaikille tuntemuksille. Älä tuomitse tai arvostele. Älä yritä muuttaa mitään.  Älä yritä kieltää mahdollisesti epämiellyttävän tuntemuksen tai ajatuksen olemassaoloa, mutta älä myöskään uppoudu siihen. Toisaalta, jos havahdut niin tapahtuneen, älä soimaa itseäsi. Ole vain havaintojen tekijä.

 Pidän erityisen paljon Buddhan sanomasta: "The foot feels the foot when it feels the ground". Eli vapaasti suomennettuna "Tunnistat jalkasi jalaksi, kun se on kosketuksessa maahan." Tarvitsemme siis ulkopuolista maailmaa, kokeaksemme kehomme. 

Terveisin,
Marja

 

Käsitämme vastuun jonain jota "joutuu kantamaan" ja sen sanotaan "painavan". Meillä on  vastuu työstämme ja mahdollisesta perheestämme. Joku on vastuussa sairaan läheisensä hoitamisesta, joku koko maan taloudellisesta tilanteesta tai jopa koko maapallosta. Kuka mistäkin. Usein koemme vastuuta jopa läheistemme mielentiloista. Aina vastuu tuntuu kuitenkin painavan. Tuosta painosta saattaa aiheutua myös erilaisia fyysisiä vaivoja.

Eipä ihme, ettemme oikein ole kiinnostuneita ottamaan vastuuta OMASTA elämästämme.  Jo pelkkä ajatus tuntuu liian rasittavalta. Vastuuhan painaa. En ota vapaaaehtoisesti enää yhtään lisätaakkaa elämääni. Sitäpaitsi, jos hyväksyisin vastuuni kaikesta elämässäni, tekemisistäni, jokaisesta ajatuksestani ja tunteestani, tajuaisin, että sitä vastuuta ei pääse hetkeksikään pakoon. Siitä ei voi ottaa lomaa - kuka nyt sellaista vastuuta haluaisi ottaisi taakakseen - kaiken muun vastuun lisäksi.

Eikö kuitenkin ole totta, että olet vastuussa omasta elämästäsi, halusit sitä tai et? Kukaan ei voi pakottaa sinua tuntemaan mitä tunnet, omaksumaan jotain asennetta jostain asiasta, ottamaan askeltakaan tai pysymään paikoillaan. SINÄ teet tuon kaiken.

Huomaatko tämän asian valtavuuden ja samalla sen hienouden: Olla vastuussa omasta elämästä merkitsee todellisuudessa vapautta. Ei olekaan siis vastuun kantoa omasta elämästä, vaan vastuun vapautta. Vapautta VALITA reaktionsa, tekemisensä, ajatuksensa, joka ikinen hetki! "Miten niin?", saatat kysyä, etkä näe siinä mitään vapautta, vaan suorastaan vankilan. Totta onkin, että niin kauan kuin valintasi tapahtuvat TIEDOSTAMATTA, olet pelkkä reaktioidesi ja tapojesi liikuttama sätkynukke.

Olemiseen tässä maailmassa liittyy eräs toinenkin asia, jota et pääse pakoon. Se vaikuttaa sinuun joka hetki, oletpa missä maankolkassa hyvänsä. Vaikutus on myös yhtä suuri, olet sitten maan kamaralla tai kerrostalon sadannessa kerroksessa.  Se on maan vetovoima. Arkielämässä ajattelemme tuon vetovoiman "painona" ja miellämme sen siten negatiiviseksi asiaksi. Todellisuudessa maan vetovoima on vättämätön hyvä. Me tarvitsemme sitä pysyäksemme pystyssä.

Jos kuitenkin käytät kehoasi tavalla, joka johtaa sen epätasapainotilaan, joudut koko ajan kamppailemaan maan vetovoimaa VASTAAN jottet kaatuisi. Toisin sanoen joudut jännittämään kehoasi, teetpä sillä sitten mitä tahansa - vaikka vain seisoisit tai istuisit paikoillasi. Kroonisesta jännityksestä taas aiheutuu kipuja - kenelle mihinkin kohtaan kehoa, niskaan, hartioihin, selkään, päähän. Lisäksi se vaikuttaa hengitykseen, ruuansulatukseen, mielialaan, kaikkeen.

Mitä yhteistä on valinnan mahdollisuudella, maan vetovoimalla ja kehon ja mielen kokonaisuudella?

Ne kaikki ovat läsnä elämässäsi joka hetki, etkä voi välttyä niiltä ja niiden vaikutuksilta, oletpa niistä tietoinen tai et. Ne kaikki myös vaikuttavat hyvinvointiisi.

Jos haluat voida kokonaisvaltisesti hyvin sinun on alettava tulla tietoiseksi. Sillä kuten jo mainitsin, valinnan mahdollisuus avautuu vain sille joka on valmis pysähtymään ja näkemään valinnan mahdollisuuden. Tässä Alexander-tekniikka auttaa sinua - mutta sinun on oltava valmis olemaan tietoisempi joka hetki, uudestaan ja uudestaan. 

Joskus käy niin, että asian laajuus valkenee oppilaalle muutaman oppitunnin jälkeen. Huolimatta erinomaisista kokemuksistaan tekniikasta, hän saattaa lopettaa tunnit, koska vastuu tuntuu liian suurelta. Hän päättää kokeilla jotain "helpommalta" ja "nopeammalta tuntuvaa"  menetelmää.  Menetelmää, jossa keskitytään pelkästään joko kehoon tai mieleen. Tai jotain mitä ei tarvitse tehdä kuin vaikkapa kerran viikossa tiistaisin klo 16. Tai että joku tekee sinun puolestasi jotain - korjaa sinut.

Miten sellainen voisi koskaan todella muuttaa meissä mitään? Onhan kysymys koko elämästä ja olemisesta, sen laadun muuttamisesta. SINÄ OLET JA ELÄT JOKA HETKI, et vain kerran viikossa tiettyyn kellon aikaan!

Kysymys kuuluukin: Haluatko tulla tietoiseksi vastuustasi ja muuttaa kokemuksesi elämäsi laadusta - joka hetki?

Valinta on sinun.

Terveisin,
Marja

Kun aloittaa Alexander-tekniikan opiskelun, eräs kysymys nousee yleensä jossain vaiheessa mieleen: "Miksi ihmeessä jännitän itseäni aivan turhaan? "

Meillä kaikilla on yksilöllinen historiamme, jota kannamme mukanamme jännityksinä - kukin omalla tavallaan. Toisaalta me ihmiset olemme kuitenkin hyvin samanlaisia. Loppujen lopuksi ei ole merkitystä aiheuttaako tietynlainen tilanne jännitystä hartioissa, vatsassa tai vaikka vasemmassa lonkassa. Syy on yleensä kaikilla sama - pelkäämme jotakin. 

Tunteet, erityisesti juuri pelko ja ahdistus, tuntuvat meistä hyvin todellisilta ja vakavasti otettavilta. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että ne ovat "vain" aivojemme fysiologista toimintaa ja kehomme reaktioita. Aivomme nimittäin havainnoivat  maailmaa ympärillämme aistitoimintojemme välityksellä koko ajan ja kaikki tuo informaatio kulkeutuu mantelitumakkeeseen -  tunne-elämämme tärkeään keskukseen. Mantelitumake (joita on itse asiassa kaksi - yksi kummassakin aivopuoliskossa) on nimittäin kiinnostunut kaikista sellaisista elämämme tapahtumista, joihin liittyy jokin tunnelataus. Se varastoi muistot noista tapahtumista aivoihimme. Mantelitumakkeella on keskeinen asema esimerkiksi pelkojen ehdollistumisessa ja tunne-elämän aiheuttamien kehollisten reaktioiden säätelyssä.

LeDoux osoitti tämän 1996 tekemällään rottakokeella. Koetilanteessa rotalle annettiin sähköisku, jonka vaikutuksesta rotta tyypillisesti jähmettyy paikoilleen ja sen verenpaine nousee. Nämä ovat siis vielä tässä vaiheessa aivan luonnollisia kehon reaktioita. Kun koe tehtiin siten, että rotta  kuunteli ensin 20 sekunnin ajan 70 dB:n ääntä ja sai äänistimulaation lopussa sähköshokin, se oppi jo parin testikerran jälkeen äänen kuulemisen ennakoivan sähköshokkia ja jähmettyi paikoilleen jo äänen alkaessa. Rotta oli assosioinut toisiinsa kaksi erilaista sensorista ärsykettä: tietyn äänen ja sähköshokin. Oppimistapahtuman seurauksena alun pitäen neutraalista äänestä on tullut tunnelatauksen sisältävä ärsyke. Kun mantelitumakkeen toiminta estettiin, kyseistä ehdollistumisreaktiota ei tapahtunut.

Otetaanpa toiseksi esimerkiksi ihminen: Pieni ekaluokkalainen opettelee kirjoittamaan. Vieressä valvoo lapsen mielestä pelottava opettaja joka suuttuu, jos hän ei kirjoita oikein. Hänen kehonsa jännittyy pelottavassa ja ahdistavassa tilanteessa. Tuo pelon värittämä kokemus jännityksineen varastoituu mantelitumakkeen ansiosta lapsen aivoihin. Tällaisen oppimiskokemuksen saanut lapsi jännittää aikuisenakin joka kerta samalla tavalla kun hän ottaa kynän käteensä ja kirjoittaa. Edellisen esimerkin tavoin sinänsä neutraalista asiasta, kirjoittamisesta, on tullut jännityksen laukaiseva tekijä, koska siihen liittyy voimakas tunne - pelko ja ahdistus.

Jokaisen elämänhistoria on vastaavanlaisia tilanteita täynnä, emmekä tietoisesti muista niitä kaikkia. Ahdistavat tai pelottavat kokemuksemme liittyvät hyvin usein sosiaalisiin tilanteisiin. Koska elämämme on jatkuvaa kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa, lopputuloksena on krooninen jännitystila - ja me olemme ihmeissämme.

Kaikkien mantelitumakkeen aiheuttamien kehontoimintojen pohjimmainen tarkoitus on pitää meidät hengissä. Sen toiminta on tiedostamatonta ja sen vuoksi sille sattuu valitettavasti myös ylilyöntejä ja virhearvioita. Nykyelämän sosiaalisissa tilanteissa harvemmin on kehollista uhkaa. Usein keho kuitenkin reagoi kuin asia olisi näin. Mentaalisesti pelottava tai ahdistava tilanne saakin meidät vetämään hartiat korviin ja jännittämään niskaamme ikäänkuin joku uhkaisi henkeämme.  Noista mekanismeista ei kuitenkaan ole mitään hyötyä sosiaalisesti haastavissa tilanteissa - päinvastoin, ne saavat meidät tuntemaan itsemme avuttomaksi ja haavoittuvaksi ja sitä kautta entistä ahdistuneemmaksi. Tilanne saattaa mennä niin vaikeaksi, että heti aamulla herättyämme alamme jännittää päivän tulevia sosiaalisia tapahtumia vetämällä hartiat korviin.

Koska kaikki tuo on yleensä tiedostamatonta, erehdymme näin määrittelemään itsemme ahdistuneeksi, pelokkaaksi ja haavoittuvaksi persoonaksi. Suhtaudumme asiaan kuin muuttumattomaan tosiasiaan - minä nyt olen tällainen, eikä sitä voi muuksi muuttaa.

Mantelitumakekin voi kuitenkin oppia toimimaan uudella tavalla ja sen reaktioita voidaan loiventaa. Tämä on sitä työtä jota Alexander-tekniikassa tehdään.  Muutamme kehon  reaktioita erilaisissa tilanteissa inhiboinnin avulla eli ajattelemalla tietoisesti ei-reagoimista. Toisin sanoen, kerromme matelitumakkeellemme, että kaikki on hyvin, eikä ole mitään aihetta reagoida jännityksellä.

Uuden vuoden alussa on tapana tehdä lupauksia paremmasta elämästä. Mitäpä jos tänä vuonna unohtaisit tipaton tammikuu -tyyppiset lyhytaikaiset lupaukset ja alkaisit ajatella uudella tavalla ja sitä kautta opettaa mantelitumakettasi uusille tavoille. Se on sitä paljon puhuttua ja todellista kestävää kehitystä!

Hyvää Uutta Vuotta,
Marja

Usein kuulee ihmisten valittavan kankeuttaan ja sanovan että pitäisi venytellä, mutta kun ei viitsi eikä jaksa, ja potevat sitten huonoa omaatuntoa saamattomuudestaan. Toisaalta on himovenyttelijöitä, jotka venyttelevät tunnollisesti ennen ja jälkeen jokaisen liikuntasuori-tuksen, koska niin on maailman sivu käsketty tehdä.

Jos googlaa sanan "venyttely", lähes poikkeuksetta saa lukea venyttelyn olevan tärkeä osa lihashuoltoa. Sen sanotaan pienentävän vammautumisriskiä, lisäävän lihaksen kimmoi-suutta ja nivelten liikkuvuutta. Wikipedia sanoo liikkumisen "kiristävän" lihaksia ja venyttelyn puolestaan  "pidentävän" niitä ja  estävän tuon kiristymisen sekä vilkastuttavan lihaksen aineenvaihduntaa.

Minä väitän, että venyttely on tarpeetonta, suorastaan haitallista. Itseasiassa, lihasta ei edes voi venyttää.

Mitä lihaksen supistumisen ja sen pituuden palautumisen aikana todellisuudessa tapahtuu?

Yksittäinen lihas muodostuu useista pitkittäissuuntaisista lihassyistä. Lihassyyt puolestaan koostuvat vielä pienemmistä aktiini- ja myosiinifilamenteista. Kun lihas saa hermopäätteen kautta käskyn supistua, käynnistyy monimutkainen kemiallinen reaktio, jonka seurauksena myosiinifilamenttien päät taipuvat, tarttuvat viereisiin aktiinifilamentteihin ja ikäänkuin vetävät niitä ohitseen. Toisin sanoen eri lihassyyt liukuvat toistensa lomiin ja lihas supistuu. Kun lihaksen supistumiskäsky loppuu, kemiallinen reaktio loppuu ja myosiinifilamenttien taipuneet päät palautuvat suoriksi ja lihas palautuu alkuperäiseen pituuteensa.

Mitä silloin tapahtuu kun yritetään venyttää lihasta?

Lihasten tehtäviin kuuluu jäseniemme liikuttamisen lisäksi pitää luurankomme kasassa. Niinpä, kun alamme "venytellä" lihaksia, tapahtuukin jotain aivan päinvastaista, kuin mitä halusimme. Lihas pyrkii refleksinomaisesti vastustamaan venytystä. Vähän niin kuin kuminauha. Oletko tullut ajatelleeksi, että se mukava lämmön tunne joka virtaa lihaksiisi venyttelyn jälkeen, saattaisikin johtua siitä, että keho alkaa nopeasti lähettää enemmän verta lihakseen, jotta se ei vahingoittuisi?  Saatat olla sitä mieltä, että liikkuvuutesi on lisääntynyt  venyttelyn ansiosta, mutta todennäköisimmin kipukynnyksesi vain on noussut venyttelyn myötä. Tai ehkä olet havainnut, että kovan treenin jälkeen helpottaa kun venyttelee kipeytyneitä lihaksia. Lihakset ovat kipeät, koska ne eivät ole kunnolla palautuneet rasituksesta eli niissä on kuona-aineita, jotka aiheuttavat arkuutta. Niinpä, kun yrität venyttää lihasta, saatkin aikaan tuon edellä mainitun refleksin. Veri alkaa virrata voimakkaammin lihakseen ja poistaa lihakseen jääneitä kuona-aineita. Näin kipu helpottuu, mutta mitään lihaksen pitenemistä ei ole tapahtunut.   

Lihakset ja myös jokainen lihassyy erikseen on sidekudoskalvon ympäröimä. Venyttely saattaa aiheuttaa vaurioita noihin kalvoihin. Lihakset kiinnittyvät luihin jänteillä, jotka saattavat myös vahingoittua venyttelystä. Puhumattakaan vaurioista joita saatta aiheutua nivelille esimerkiksi silloin, kun pyritään venyttämään takareisiä polvi yliojennettuna.

Miksei sitten tuo yllä kerrottu lihaksen palautuminen läheskään aina tunnu toteutuvan? Miksi lihakset ovat kovat ja jännittyneet, vaikka olemme levossa?

Syy löytyy aivoistamme. Toisin sanoen lihakset eivät ole saaneet aivoilta käskyä lopettaa supistumista kokonaan. Näin ollen ne eivät voi palautua alkuperäiseen mittaansa. Puuttuu kemiallinen reaktio, joka käynnistäisi tapahtuman tai saattaisi sen kunnolla loppuun saakka. Tilanne on useimmiten syntynyt pikkuhiljaa. Toisaaalta, lihaksista myös lähtee takaisin aivoihin viestejä, jotka kertovat aivoille lihaksen supistumisen tilan. Mutta  koska lihaksiin on jäänyt kerta kerralla enemmän tarpeetonta jännitystä, hermopäätteissä tapahtuu turtuminen ja keho luulee jännittynyttä tilaa "normaaliksi". Toisin sanoen aivot eivät enää saa viestiä lihaksista, eivätkä näinollen tiedä lihasten olevan edelleen enemmän tai vähemmän supistuneessa tilassa. Me koemme tämän tilan jäykkyytenä.

Nykytiedon valossa kenelläkään ei pitäisi enää olla epäilystä siitä, että keho ja mieli ovat yksi kokonaisuus. Niinpä, saadaksemme lihaksemme taas vapautumaan pitenevään tilaan, meidän tulee tietoisesti ajattelemalla antaa aivoillemme sellainen ohje. Näin käynnistyy taas kemiallinen reaktio, joka vapauttaa lihaksen pitenevään tilaan yllä kerrotun mekanismin mukaisesti. Voit kokeilla tietoisen ajattelun toimivuutta lihasjännitysten vapauttamisessa Alexander-tekniikan tunnilla.  Se opittavissa oleva taitolaji, mutta vaatii meiltä viitseliäisyyttä.

Koska meidät on aivopesty pitämään  venyttelyä välttämättömänä osana hyvinvointiamme, tässä tiedossa saattaa olla sulattelemista. Fysiologiaamme liittyvät faktat puhuvat kuitenkin kiistattomasti venyttelyä vastaan. Hyvä uutinen on se, että tietoisen ajattelun harjoittaminen ei vaadi erillistä, sille varattua aikaa kuten venyttely. Sitä voi, ja kannattaa harjoittaa pitkin päivää arkisten toimien ja liikuntasuoritusten aikana, näin lihaksen elastisuus säilyy koko ajan.

Tietoisiin ajattelemisiin,

Marja