Hei, kuka ajattelee

Alexander-tekniikkaa ei oikeastaan voi ymmärtää. Se ei myöskään ole fyysinen juttu. Aiemmin olisin sanonut sen olevan puhtaasti mentaalinen, mutta en sano enää sitäkään.

Alexander-tekniikan opettajat puhuvat usein lapsen kehonkäytöstä. Sen luonnollisuudesta ja helppoudesta. Mistä tämä luonnollisuus ja helppous sitten oikein tulee? Miksi meistä aikuisista tuli tällaisia? Aikuisia, joilla selkää kolottaa, niskaa ja hartioita särkee ym. ym. Näihin vaivoihin tullaan hakemaan – usein viimeisenä keinona – apua Alexander-tekniikasta. Ja usein Alexander-tekniikka onkin ainoa, josta on apua. Siitä huolimatta, että ei ole kysymys fyysisestä jutusta.

Minulla oli ennen tapana ihmetellä, että missä vaiheessa ihmisestä oikein tulee ’lopullisesti’ yksilöllinen ihminen? Hedelmöittymisvaiheessa? Synnyttyään? Vai jossain siinä välissä? Tai jopa mahdollisesti jossain vaiheessa syntymän jälkeen, kun alkaa tunnistaa itsensä erilliseksi olennoksi?
Mikä on se perimmäinen asia, joka erottaa vastasyntyneen aikuisesta?

Uskon, että se on juuri se sama asia, joka erottaa pienen lapsen kehonkäytön aikuisen ihmisen kehonkäytöstä.

Kehomme on ulkoinen ilmentymä mielemme liikkeistä. Siitä huolimatta, että Alexander-tekniikassa käytetään hyväksi ajattelua ja sen todistettavasti välitöntä vaikutusta ja ilmentymistä kehossa, sanon, että tekniikka ei pohjimmiltaan ole edes mentaalista.

Siinä ehkä onkin suurin haaste niille, jotka tulevat tekniikan pariin. Halumme kontrolloida kehoamme on tiukassa. Koska useimmille on käynyt selväksi, joko tiedostamattomasti tai tietoisesti, ettemme voi kontrolloida ulkomaailmaa, kehomme tuntuu olevan viimeinen mahdollisuutemme hallita edes jotakin. Niinpä yritämme, taas tietoisesti tai tiedostamatta, kontrolloida liikkumistamme ja ylipäätään kehossa olemista. Hampaiden puristaminen on ehkä joskus tuntunut hyvältä idealta jossain tilanteessa. Helpottanut oloa jollain tasolla. Niinpä siitä on huomaamatta saattanut tulla jatkuva tapa. Olkapäiden työntäminen eteen alkaa usein naisilla teini-iässä. Se on yritystä kätkeä maailmalta kehon muutokset. Nämä ovat vain pari esimerkkiä yrityksistä hallita ympärillä olevan maailman vaikutusta meihin. Itseasiassa teemme sitä koko ajan. Jokainen meistä. Yritämme hallita ulkoisen maailman vaikutusta meihin. Kuka milläkin tavalla. Mutta koska kehomme on mielemme ulkoinen ilmentymä, kaikki nuo yritykset konkretisoituvat tavassamme olla ja käyttää kehoamme.

Alexander-tekniikka toimii vain, kun uskaltaa luopua kontrollista. Uskaltaa olla pitämättä kiinni käsityksistään yhtään mistään. Tässä kohtaa tullaan taas lapseen. Pienen lapsen kehonkäyttö on niin kauan luonnollista ja kevyttä, kuin hän ei ole omaksunut käsityksiä yhtään mistään. Hän on vain sitä mitä on. Tämä sama olemisen tila on kuitenkin meissä kaikissa edelleen olemassa. Sitä ei siis tarvitse ’luoda’ uudelleen vaan on mahdollista tunnistaa tietoisesti. On vain uskallettava luopua elämänsä aikana luomistaan käsityksistä.

Maailmassa on oikeastaan yksi uskonto. Yksi asia johon jokainen sokeasti uskoo. Tämä uskonto on usko omiin ajatuksiin. Uskomme ajatuksiamme, jotka sanovat kuka ja millainen minä itse olen, millainen joku toinen on, millainen maailma on jne. jne. F.M. Alexander totesi aikoinaan viisaasti, että kaikki ajattelu aiheuttaa kehossa jännitystä. Nyt voi tietysti nousta kysymys, että miksi sitten Alexander-tekniikassa käytetään nimenomaan ajattelua.

Ajatukset, joita tekniikassa käytetään, eivät sinänsä ole ”se juttu”. Ajattelun laatu on ratkaiseva. Voit ajatella päivät pitkät näitä ajatuksia, eikä mitään tapahdu, jos ne ovat vain fraaseja mielessä. Toisaalta, jos takana on käsitys, että niillä on tarkoitus kontrolloida kehoa, lopputuloksena on lisää jännitystä. Se, mistä siinä on kysymys, on nimenomaan tuo aiemmin mainitsemani irti päästäminen kaikista kiinni pitämistäsi käsityksistä ( myös käsityksistäsi siitä, miten Alexander-tekniikan pitäisi toimia) ja uskaltautua vain olemaan ja antautumaan sille mikä tapahtuu nyt. Kun niin tapahtuu, oppilas saattaa hämmästyneenä todeta: "Minulla ei ollut aavistustakaan mitä tapahtuu” tai: ” Minun ei todellakaan tarvinnut tehdä yhtään mitään!”.
Tuo olemisen tilaan uskaltautuminen vain tuntuu usein olevan liikaa. Silloinhan tosiaan on luovuttava kaikesta yrityksestä kontrolloida. Luovuttava tutusta tuntemuksesta ’tältä tuntuu olla minä’. Luovuttava uskomasta omiin tuttuihin ajatuksiinsa.

Hän, joka oivaltaa, ettei oikeastaan koskaan edes pysty kontrolloimaan miten asiat menevät, on jo uskaltautumassa syntyä uudelleen tähän hetkeen. Sillä muutahan ei ole.

Marja