En muista olenko kenenkään koskaan kuullut valittavan, että hänellä olisi liikaa aikaa. Mistä aikaa ylipäätään tulee ja minne se katoaa? Voiko sitä omistaa? Sanomme, että meillä joko on tai ei ole aikaa.  Yhdessä hetkessä sitä on ja seuraavassa taas ei.

Onko olemassa Yksi Aika, josta jokaisella on oma osansa, vai onko meillä jokaisella Oma Aikamme? Onko aika todella rajallista? Toki yksilön elämän pituus - Hänen aikansa - on rajallinen, mutta entä Aika itse? Sehän jatkuu, vaikka joku kuolisikin.

Elämä on dualistista eli kaikella on aina vastakohtansa tässä maailmassa. Mikään, jolla ei ole vastakohtaa ei voi olla olemassa meille.  Emme tunnistaisi valoa jos ei olisi pimeyttä. Emme kylmyyttä jos ei olisi lämpöä jne. Mikä sitten on ajan vastakohta? Se ei voi olla ajattomuus, koska sellaista ei tässä maallisessa elämässä todellisuudessa ole.  Puhumme toki ajattomuudesta, mutta tarkoitamme sillä pikemminkin, että aikaa tuntuu olevan rajattomasti tai että se ei tunnu kuluvan lainkaan. Onko ajan vastakohta sitten kiire, koska meillä on tapana sanoa: ”Minulla ei ole aikaa, minulla on kiire”? Aika kuitenkin kuluu myös silloin - ja erityisesti silloin - kun meillä EI sitä tunnu olevan. Kummallista.

Jaa, että miten tämä kaikki liittyy Alexander-tekniikkaan?

Filosofinen pohdiskelu ei yleensä kuulu tapoihini. Jostain syystä aloin kuitenkin pohtia ajan käsitettä näin maallikon näkökulmasta, kun mieleeni muistui aikaan ja sen kulumiseen liittyvä havaintoni Alexander-tekniikan opettajakoulutuksena aikana.

Teimme koulussa joka päivä ns. ”leikin”, eli tutkimme jotain yksittäistä kehollista tapahtumaa jonkin aktiviteetin aikana. Sillä kerralla teemana oli huiveilla jonglööraus. Ensi yrittämillä nuo ilmavan kevyet huvit tuntuivat tippuvan kiven nopeudella maahan. En ehtinyt millään saada niitä kiinni. Sitten otin käyttöön Alexander-tekniikan. Pysähtyminen. Inhibointi. Suuntaus. Huivien heitto.

Mitä tapahtui? Jostain ihmeellisestä syystä aikaa tuntui tulleen lisää ja sain nuo äsken niin vikkelästi maahan tippuneet huivit täysin rauhallisin ottein kiinni. Ne ilmiselvästi olivat alkaneet liikkua ilman halki hitaammin!

No, se ei tietysti ollut totta. Maan vetovoima ei ollut muuttunut sillä aikaa kun minä olin pysähtynyt ja inhiboinut. Mitä ihmettä siis oli tapahtunut? Miten oli mahdollista, että vaikka huivit tippuivat maahan samalla nopeudella kuin ennenkin ja MINÄ LIIKUIN NÄENNÄISESTI HITAAMMIN, ehdin kuitenkin ottaa huvit paremmin kiinni?

En tänä päivänäkään osaa vastata tuohon kysymykseen, mutta onko sillä edes väliä? Pääasia on, että kun tarvitsen lisää aikaa, tiedän nyt mistä sitä saan.

Ei minun tästä oikeastaan pitänyt kirjoittaa - mutta ilmeisesti minulla oli ylimääräistä aikaa.