Alexander-tekniikkaa ei oikeastaan voi ymmärtää. Se ei myöskään ole fyysinen juttu. Aiemmin olisin sanonut sen olevan puhtaasti mentaalinen, mutta en sano enää sitäkään.

Alexander-tekniikan opettajat puhuvat usein lapsen kehonkäytöstä. Sen luonnollisuudesta ja helppoudesta. Mistä tämä luonnollisuus ja helppous sitten oikein tulee? Miksi meistä aikuisista tuli tällaisia? Aikuisia, joilla selkää kolottaa, niskaa ja hartioita särkee ym. ym. Näihin vaivoihin tullaan hakemaan – usein viimeisenä keinona – apua Alexander-tekniikasta. Ja usein Alexander-tekniikka onkin ainoa, josta on apua. Siitä huolimatta, että ei ole kysymys fyysisestä jutusta.

Minulla oli ennen tapana ihmetellä, että missä vaiheessa ihmisestä oikein tulee ’lopullisesti’ yksilöllinen ihminen? Hedelmöittymisvaiheessa? Synnyttyään? Vai jossain siinä välissä? Tai jopa mahdollisesti jossain vaiheessa syntymän jälkeen, kun alkaa tunnistaa itsensä erilliseksi olennoksi?
Mikä on se perimmäinen asia, joka erottaa vastasyntyneen aikuisesta?

Uskon, että se on juuri se sama asia, joka erottaa pienen lapsen kehonkäytön aikuisen ihmisen kehonkäytöstä.

Kehomme on ulkoinen ilmentymä mielemme liikkeistä. Siitä huolimatta, että Alexander-tekniikassa käytetään hyväksi ajattelua ja sen todistettavasti välitöntä vaikutusta ja ilmentymistä kehossa, sanon, että tekniikka ei pohjimmiltaan ole edes mentaalista.

Siinä ehkä onkin suurin haaste niille, jotka tulevat tekniikan pariin. Halumme kontrolloida kehoamme on tiukassa. Koska useimmille on käynyt selväksi, joko tiedostamattomasti tai tietoisesti, ettemme voi kontrolloida ulkomaailmaa, kehomme tuntuu olevan viimeinen mahdollisuutemme hallita edes jotakin. Niinpä yritämme, taas tietoisesti tai tiedostamatta, kontrolloida liikkumistamme ja ylipäätään kehossa olemista. Hampaiden puristaminen on ehkä joskus tuntunut hyvältä idealta jossain tilanteessa. Helpottanut oloa jollain tasolla. Niinpä siitä on huomaamatta saattanut tulla jatkuva tapa. Olkapäiden työntäminen eteen alkaa usein naisilla teini-iässä. Se on yritystä kätkeä maailmalta kehon muutokset. Nämä ovat vain pari esimerkkiä yrityksistä hallita ympärillä olevan maailman vaikutusta meihin. Itseasiassa teemme sitä koko ajan. Jokainen meistä. Yritämme hallita ulkoisen maailman vaikutusta meihin. Kuka milläkin tavalla. Mutta koska kehomme on mielemme ulkoinen ilmentymä, kaikki nuo yritykset konkretisoituvat tavassamme olla ja käyttää kehoamme.

Alexander-tekniikka toimii vain, kun uskaltaa luopua kontrollista. Uskaltaa olla pitämättä kiinni käsityksistään yhtään mistään. Tässä kohtaa tullaan taas lapseen. Pienen lapsen kehonkäyttö on niin kauan luonnollista ja kevyttä, kuin hän ei ole omaksunut käsityksiä yhtään mistään. Hän on vain sitä mitä on. Tämä sama olemisen tila on kuitenkin meissä kaikissa edelleen olemassa. Sitä ei siis tarvitse ’luoda’ uudelleen vaan on mahdollista tunnistaa tietoisesti. On vain uskallettava luopua elämänsä aikana luomistaan käsityksistä.

Maailmassa on oikeastaan yksi uskonto. Yksi asia johon jokainen sokeasti uskoo. Tämä uskonto on usko omiin ajatuksiin. Uskomme ajatuksiamme, jotka sanovat kuka ja millainen minä itse olen, millainen joku toinen on, millainen maailma on jne. jne. F.M. Alexander totesi aikoinaan viisaasti, että kaikki ajattelu aiheuttaa kehossa jännitystä. Nyt voi tietysti nousta kysymys, että miksi sitten Alexander-tekniikassa käytetään nimenomaan ajattelua.

Ajatukset, joita tekniikassa käytetään, eivät sinänsä ole ”se juttu”. Ajattelun laatu on ratkaiseva. Voit ajatella päivät pitkät näitä ajatuksia, eikä mitään tapahdu, jos ne ovat vain fraaseja mielessä. Toisaalta, jos takana on käsitys, että niillä on tarkoitus kontrolloida kehoa, lopputuloksena on lisää jännitystä. Se, mistä siinä on kysymys, on nimenomaan tuo aiemmin mainitsemani irti päästäminen kaikista kiinni pitämistäsi käsityksistä ( myös käsityksistäsi siitä, miten Alexander-tekniikan pitäisi toimia) ja uskaltautua vain olemaan ja antautumaan sille mikä tapahtuu nyt. Kun niin tapahtuu, oppilas saattaa hämmästyneenä todeta: "Minulla ei ollut aavistustakaan mitä tapahtuu” tai: ” Minun ei todellakaan tarvinnut tehdä yhtään mitään!”.
Tuo olemisen tilaan uskaltautuminen vain tuntuu usein olevan liikaa. Silloinhan tosiaan on luovuttava kaikesta yrityksestä kontrolloida. Luovuttava tutusta tuntemuksesta ’tältä tuntuu olla minä’. Luovuttava uskomasta omiin tuttuihin ajatuksiinsa.

Hän, joka oivaltaa, ettei oikeastaan koskaan edes pysty kontrolloimaan miten asiat menevät, on jo uskaltautumassa syntyä uudelleen tähän hetkeen. Sillä muutahan ei ole.

Marja

Pyörin viime yönä sängyssä unta saamatta. Sitten tajusin, että olin juonut mukillisen kahvia myöhään iltapäivällä ja sitähän minun ei kannattaisi tehdä, jos haluan yöni nukkua enkä kukkua.  Mutta, kuten aina on tuntuu olevan laita, tämäkin ”virhe” osoittautui lopulta hedelmälliseksi.

Kehoni ja mieleni tuntuivat siis kofeiinihuuruissaan olevan yliaktiiviset ja jännittyneet. Ensi reaktioni oli, että näistä levottomista ajatuksista ja kehon jännittyneestä tilasta on päästävä eroon. Ja niinhän minä sitten yritin. Tuloksetta.

Kun sitten yhtäkkiä tulinkin tietoiseksi tästä reaktiostani, tajusin saman tien, että ei, minun ei pidä väistää jännitystä, vaan minun on pysähdyttävä sisälläni tuon jännityksen läsnä ollessa!  Annettava sen olla mitä se on. Minun on katsottava jännitykseen kaikessa rauhassa! Kuulostaako ristiriitaiselta? Sitä se ei suinkaan ole, sillä jos olet tarkkana, huomaat, että jännitys ja sen havainnointi ovat kaksi erillistä tapahtumaa sinussa.

Niinpä jäin ”rauhassa jännittämään” ja tämä sai minut – yllätys, yllätys – rauhoittumaan ja ajatukseni kirkastumaan. Tämän seurauksena tajusin yllättäen erään hyvin tärkeän ja minua vaivanneen asian, mitä tulee Alexander-tekniikkaan harjoittamiseen.

Useinhan käy niin, että oppilaan käytyä jonkin aikaa tunneilla, hän alkaa tulla vähitellen tietoiseksi jännityksistään. Lähes poikkeuksetta siihen tunnutaan reagoivan samoin kuin minä yöllä tein: ”Näin ei pitäisi olla. Jännityshän on huono asia ja siksi minä en saisi jännittää.”  Näin tulee luoneeksi toisen jännityksen aiheen sisälleen. On se alkuperäinen jännitys, jonka havaitsee, sekä lisäksi edellä mainittujen ajatuksien aiheuttama sisäinen ristiriita ja jännitys.

Tämä on asia, jonka uskon aiheuttavan usein myös Alexander-tekniikan tuntien lopettamisen. On liian tuskallista tunnistaa jännityksensä.  Toisaalta on myös ymmärretty Alexander-tekniikka väärin. Muistan itsekin aikoinaan minua riivanneet epätoivon tunteet koska oli koko ajan niin tietoinen jännittyneestä tilastani. Kirosin koko tekniikan koska en enää pystynyt olemaan ”ei-tietoinen”. 

Mutta tämä onkin se hetki, jolloin nimenomaan tarvitaan tätä tekniikkaa! Tässä kohtaa on mahdollisuus alkaa todella sisäistämään tekniikan opetuksia. Jos toimit niin kuin minä tein viime yönä, ja uskallat olla rauhassa jännityksesi kanssa, tulet kokemaan jotain aivan uutta. Tämä on sitä niin sanottua inhibitiota parhaimmillaan ja vasta siitä voi alkaa vapautuminen.

Jännityksen tunnistaminen ei siis tarkoita vielä että olisi aidosti kohtaamassa sitä. Kuten sanottu, yleensä me haluamme tunnistamisen jälkeen väistää sitä ja kieltää sen olemassaolon. Ja tämä ei vaan toimi!

Rauhaisaa syksyä,

Marja

Juhannuksena tein hyvän ystäväni kanssa pyöräretken Savojärvelle, joka on 40 km:n päässä Turusta. Jotta olisin kovassa vastatuulessa kyennyt pysymään vahvemman ja parempikuntoisemman ystäväni vauhdissa, minun oli luovuttava  tavastani reagoida esimerkiksi vastatuuleen ja ylämäkeen. Samoista tavoista, joita huomaan olevan lähes kaikilla pyöräilijöillä. Alamme puskea ylävartaloamme eteenpäin ja painaa sitä polkemisen tahdissa alas ja ylös - ikäänkuin se muka auttaisi polkemista tai tekisi siitä tehokkaampaa. Samalla useimmiten työnnämme päätä taaksepäin, jolloin kaula jännittyy. Kaikki tämä saa aikaan ylävartalon ja käsien kokonaisvaltaisen jännittymisen, jolloin hengitys ei enää voi olla vapaata. Tämän puolestaan saa aikaan sen, että koko keho lakkaa toimimasta tehokkaasti ja on käyttettävä tarpeettoman paljon energiaa sekä polkemiseen, että hengittämiseen! 

Ennen kuin voin luopua tavastani reagoida yllämainitulla tavalla kehollisesti, minun oli luovuttava tavastani reagoida mentaalisesti. Päästettävä irti ajatuksesta tai uskomisesta ajatukseen,  että "on rankkaa polkea vastatuuleen ja ylämäkeen!" Vasta sen jälkeen olin valmis päästämään irti kehollisesta reaktiostani.

Tätä kaikkea havainnoidessani tunsin valtavaa kiitollisuutta ja riemua Alexander-tekniikasta. Ei tarvitse kuitenkaan lähteä polkemaan kymmeniä kilometrejä voidakseen harjoittaa tuota irtipäästämistä tavoistaan reagoida. Kyllä jokaisen elämä tarjoaa siihen päivittäin lukuisia tilanteita, jos vain on avoin ne huomaamaan.

En väitä, että Alexander-tekniikka olisi ainoa asia joka johtaa hyvään oloon, mutta se on yksi olennaisimmista. Vertaisin sitä ruokaan joka on yhtäaikaa sekä hyvää, että terveellistä. Mutta - ennen kuin voin kokea ruuan hyödyn ja maun, minun on nähtävä se vaiva, että vien tuon ruoan suuhuni.

Samoin minun on itse käytettävä Alexander-tekniikkaa, jotta se mitä kehollani teen, olisi samanaikaisesti kevyttä ja voimakasta.

Terveisin,
Marja

Aion nyt yrittää mahdotonta.

Alexander-tekniikan opettajien piireissä nimittäin "tiedetään" yleisesti, ettei tekniikkaa pysty oppimaan lukemalla. Sitä mantraa olen itsekin toistanut. Haluan nyt kuitenkin tutkia onko asia todella täysin totta.  

Tämän kurssin tarkoitus ei ole olla kaiken kattava sukellus tekniikkaan, vaan pikemminkin maistiainen siitä, mistä tekniikan harjoittamisessa on kysymys. Tätä kautta kynnys tunneille tulemiselle voi mataloitua ja toisaalta motivaatiosi tekniikan oppimisen suhteen saattaa jopa lisääntyä.

Aloitan tämän kirjekurssin siitä, mikä minusta on käytännöllisin ja tarkoituksenmukaisin lähtökohta perehtymisessä tekniikkaan - eli tulemista tietoiseksi erilaisista aistimuksista.

Missä tahansa nyt oletkin, todennäköisesti istut tätä lukiessasi. Pyydänkin sinua nyt, että mitään tekemätttä tai yrittämättä vain annat tietoisuuden tuolilla olevasta takapuolestasi tulla tajuntaasi. Jos istumisen sijaan makaat esimerkiksi sohvalla, tule tietoiseksi sohvaa vasten painautuvasta selästäsi. Tai jos seisot, tule tietoiseksi jalkapohjistasi. Huomaa siis, että sinun ei tarvitse varsinaisesti tehdä mitään, etkä ole luomassa uutta tuntemusta, vaan sinä ikäänkuin avaudut kehossasi jo olevalle aistimukselle.  Ei muuta. Ole kuitenkin samanaikaisesti tietoinen ympärilläsi olevasta tilasta ja sen tapahtumista. Väreistä, äänistä, tuoksuista, liikkeistä. Huomaa, että kaikki aistiärsykkeet tulevat sinua kohti. Sinun ei tarvitse ponnistella millään lailla asian tapahtumiseksi. Ole myös tietoinen tilasta ympärilläsi. Varsinkin takanasi, yläpuolellasi ja sivuillasi.

Meitä ihmisiä on tunnetusti kahta tyyppiä. Toisten tietoisuus näyttää suuntautuvan  helpommin ulospäin ja toisten helpommin sisäänpäin. Tosiasia kuitenkin on, että kummankaan suunnan ei ole hyvä dominoida ja siksi meidän on hyvä harjoitella meille ei-niin-luontaista-suuntaa.

Oletpa sitten ulos- tai sisäänpäin suuntautuva tyyppi, huomaa että tuo tietoisuuden suuntautuminen kuitenkin  tapahtuu aina sinun kehosi sisällä, ei sen ulkopuolella, vaikka se suuntautuisikin ulospäin.

Olemme usein, varsinkin toisten seurassa tietoisia siitä, miltä näytämme ulkoisesti. Nyt on kuitenkin tarkoitus tulla kehosta tietoiseksi sen sisällä. Ole siis avoin kaikille tuntemuksille. Älä tuomitse tai arvostele. Älä yritä muuttaa mitään.  Älä yritä kieltää mahdollisesti epämiellyttävän tuntemuksen tai ajatuksen olemassaoloa, mutta älä myöskään uppoudu siihen. Toisaalta, jos havahdut niin tapahtuneen, älä soimaa itseäsi. Ole vain havaintojen tekijä.

 Pidän erityisen paljon Buddhan sanomasta: "The foot feels the foot when it feels the ground". Eli vapaasti suomennettuna "Tunnistat jalkasi jalaksi, kun se on kosketuksessa maahan." Tarvitsemme siis ulkopuolista maailmaa, kokeaksemme kehomme. 

Terveisin,
Marja